Siipiä vaille

Olen ollut saikulla kolme päivää. On se kumma että sekin on niin vaikeaa... Minun on tosi vaikea jäädä saikulle. Ensinnäkin harvoin edes sairastan mitään, minulla on tosi harvoin esim kuumetta, siitä kun viimeksi kuume ylitti 37.5 on varmaan 20 vuotta aikaa. Harvoin saan vatsatauteja tm ns kulkutauteja. Siksi sairaslomani yleensä liittyvät kehon kremppoihin, siihen että joku paikka kehossa menee niin jumiin että ei vain pysty käymään töissä. Viime keväänä kun viimeksi olin saikulla, ranteeni oli niin kipeä että tietyt liikkeet saivat parahtamaan ja oli tuskaa olla töissä. Nyt viime viikolla yläselkäni meni niin jumiin että pää ei enää kääntynyt ja öisinkin kipu ja särky piti hereillä. Tiistain vielä taistelin töissä mutta keskiviikkona oli pakko soittaa saikkua.  Sitten alkaakin heti itsensä "kuulostelu", saikulla kyllä osaan tarkkailla itseäni ja koko ajan tarkkailen että oliko sittenkin turhaa jäädä saikulle, onko tämä enää ollenkaan niin paha ja ehkä oisin sittenkin k...

Tuo edellinen suunnitelma meni täysin pieleen.  Oikeastaan se kaatu jo session alussa kun terapeutti sanoi että sairaanhoitopiirissä aloitetaan hoitojen pituuksien seuranta ja että hänen pitää nyt sulkea hoitokokonaisuus ja avata se uudelleen sen vuoksi. Ja hän kysyi sitäkin että mitä jos minulla ei olisi ollenkaan tapaamisia missään. Sehän sai minun sisäisen metelin niin karmeaksi että ei mitään toivoa että oisin enää voinut puhua siitä mistä aioinkaan. Pelko siitä että taas joku muu kuin minä lopettaa tämän hoitosuhteen!! Niinhän kävi sen mielenterveyshoitajan kanssa jonka luona kävin yli 6 vuotta, hän lopetti sen koska koki että en edisty enää ja olen liian hankala ja sanoi että lopetus tulee oli tilanne mikä hyvänsä siinä kohtaa.  Tämä traumaterapeutti sanoi kyllä että onneksi seuranta alkaa nyt vasta mutta silti on pelko siitä että joku täysin minulle outo ihminen katselee minun tiedostojani ja toteaa että olen käyttänyt jo resursseja liikaa eikä toivoa etenemise...

Huomenna olisi terapia. En ole nyt tuota oivallustani lähettänyt sähköpostilla terapeutille niinkuin yleensä teen vaan YRITÄN sen saada sanottua. Mietin että laitanko kuitenkin vähän vinkkiä sille jotta tietää että yritän puhua jostain koska muuten saattaa käydä niin että jänistän kokonaan enkä saa sanottua mitään. Mutta toisaalta ajattelin että en laita koska jos en saa sanottua, se harmittaa ihan hitokseen mutta voisi taas tehdä sen että pakottaa seuraavan kerran sanomaan.  Olen kovasti "mielikuvaharjoitellut" sitä että miten ja missä järjestyksessä sanon. Olen myös kirjoittanut asian sähköpostini luonnoksiin jotta voin tarvittaessa vaikka luntata sieltä. Mutta tämä mielikuvaharjoittelukin tuo sen saman tunteen. Heti kun ajattelen että  minun pitäisi sanoa sanat ääneen, tulee hirveä ahdistus ja epävarmuus ja tunne että olen täysin väärässä, oivallus on idioottimainen ja tyhmä ja kaukana oikeasta totuudesta.  Eli MIKSI oivallukset yms tuntuvat täysin oikeilta ja...

Tajusin siis tuon edellisen asian kesken terapiatunnin ja kamppailin kovasti että saisin sen kakaistua siinä jo ulos. Jossain vaiheessa terppa kysyikin että mitä mietin ja oli ihan hilkulla että olisin saanut sanottua, jos terppa ois vielä minuutin odottanut hiljaa niin ehkä olisin saanut sen sanottua. Tämä on yksi niistä "isoista" ongelmista minkä yli minun pitäisi päästä jotta olisin Kelan terapiakykyinen. Eli pitäisi pystyä sponttaanisti sanomaan asiat mitkä on mielen päällä tai kyetä "keskustelemaan" enemmän asioista terapiassa.  Kotimatkalla mietin tuotakin että mikä ihme siinä on etten vain pysty heti sanomaan vaan kirjoitan terpalle sitten kotona sähköpostia (ja hyvin usein sen tai seuraavan päivän aikana). Mietin että voiko se olla niin yksinkertainen kuin että en uskalla sanoa mitään ennenkuin olen asian itsekseni pohtinut ns valmiiksi/varmaksi.  Exä kun hallitsi ajatuksianikin. Exä kun kysyi että mitä mietin, niin ei riittänyt että sanoin "en...

Tänään oli pitkän tauon jälkeen terapia. Ajoittain oli olo että oikeastaan pitäis lopettaa jo koko touhu, että en vain jaksa enää. Toisaalta terapeutti puhui siitä että minun pitäisi vielä saada sitä ja tätä kehitettyä jos ajatellaan jatkoa ja mahdollista kuntoutuspsykoterapiaa. Eli että en ole vielä siinä "kunnossa" että olisin sovelias kelan terapiaan, vielä pitää kehitystä tulla ja aikaakin oikeastaan on vain enää tämä vuosi. Sitten nykyinen terapeutti siirtyy kokonaan yksityiseksi ja julkisella puolella ei ole traumaterapeutteja enää (pari on opiskelemassa ja pitäisi valmistua noin 2-3 vuoden sisään) ja jos jäisin (saisin jäädä koska sairaanhoitopiirihän voi myös nakata minut pihalle koska olen ollut jo liian kauan) niin vaihtuisi hoitava ihminen. Puhuttiin myös empatiasta, siitä että minun on vain niin vaikea tuntea mitään muuta kuin vastenmielisyyttä lapsiosiani kohtaan. Tiedän että pitäisi kyetä jo hellittämään siitä mutta en vain pysty. Toisaalta tajusin jotain S...

Menen isän luo vkonloppuna. Mullahan on ok välit isään, etäiset kylläkin, ei juuri tunteita puoleen tai toiseen mutta ihan ok välit. Enää sentään isä ei kättele minua kun menen kylään. Muistan että ois kahdesti halannut, silloin kun menin naimisiin ja toisen kerran kun erosin.  Mutta on kiva jutella ja viettää siellä aikaa. Mutta siitä on alkanut tulla tressi koska isän vaimo sterssaa kauheasti vieraita ja alkaa tulla yhä enemmän ja enemmän olo että on vaivaksi/häiriöksi. Se vaimo sterssaa varsinkin ruuan laitolla. Olen yrittänyt sanoa että minä syön mitä vaan, ei tarvi olla mitään hienoa yms. Voisin syödä vaikka pelkkiä voileipiä yhden viikonlopun, ei tehe edes tiukkaa.  Vaimo varsinaisesti ei kauheasti valita, on todennut joskus että voisi ottaa vaikka kuinka vieraita vastaan jossei tarvisi ruokaa tehdä. Mutta isä  jaksaa muistuttaa aina siitä. Meinasin käydä jo ennen joulua yhtenä viikonloppuna niin isä sanoi että "Sinun pitää lähteä pois sitten sunnuntaina et...