Siipiä vaille

Tänään oli etukäteen niin ahdistusta tuottama lääkäritapaaminen, johon heräsin aamulla klo 04 enkä saanut enää unta, itse tapaaminen oli klo 10 joten tulihan siinä ahdistusaikaa ihan nokko.  Olin terapeutin kehoituksesta kirjoittanut "kirjeen" 2.5 tulostettua sivua lääkärille mm omista tavoitteista terapialle. Mikä oli hyvä koska suullinen taitoni vain sen kuin huononi. Terapeutti oli tapaamisessa matkassa niinkuin aina ennenkin. Hän sitten kertoili minun puolesta enemmän kun en itse pystynyt. Mikä toisaalta ahdisti kun hän kertoi asioita mitä itse en olisi kuvittellutkaan kertovani itsestäni lääkärille jota olen nähnyt ehkä 4-5 kertaa.  No itse pelkäsin sitä vaihtoehtoa että se torppaa mun terapian, sanoo että nyt olen jo tarpeeksi kuormittanut julkista ja edistynyt liian vähän. No sitä ei tapahtunut, päinvastoin, antoi siunauksen ensi vuodelle ja kirjoitti lähetteen myös sinne psykofyysiseen fysioterapiaan. Lisäksi sanoi että kun terapeuttini vuoden 2018 lopussa l...

Terapiassa käsiteltiin sitä miten kehoni reagoi saamaani hyvään palautteeseen. Sykkeeni kohosi aika tavalla ja sen tasaamiseksi terapeutti ehdotti erästä hengitysharjoitusta. En ole oikein pystyny tämän  neljän vuoden aikana minkäänlaisiin harjoituksiin (paitsi sellaisiin missä tarvitsee vain kuunnella). Nytkin päässäni kävi kauhea mekkala ettei missään nimessä, pelottavaa, ahdistavaa, kamalaa. Mutta toisaalta halusin myös jotenkin tehdä sen jotta terapeuttini kokisi onnistumista sen suhteen. Ja niinpä päätin olla välittämättä kaikista varoituksista ja yrittää. Harjoitus oli muuten ok tehdä mutta pari kertaa piti sen aikana jännittää koko kehoaan (istualtaan) ja se oli kyllä hitsin kamalaa. Se oli kyllä järkyttävän ahdistavaa. Tuli jotenkin todella turvaton olo, jotenkin että lasken kaikki suojakerrokseni pois ja olen täysin turvaton. Toisaalta en edes kyennyt tekemään sitä, en oikeasti jännittänyt juuri mitään, nostin hartioita korviin ja teeskentelin jännittäväni (no jos hän...

Tässä yksi upea tarina siitä että toipuminen on mahdollista.  Mutta minun ei saa ilmeisesti lukea näitä, samoin kuin muidenkaan tarinoita omista paranemisprosesseistaan koska en vain pääse irti vertailusta. Ja se syöksee minut syvään ahdistuksen alhoon. Tuossakin jutussa se mikä HETI kiinnitti minun huomioni oli se että Satu siinä mainitsi löytäneensä vuosi sitten traumaterapeutin. Ja jo nyt on noin mahvatassa vaiheessa menossa!! Ja kun minä itse muutenkin koen olevani tosi onnekas näiden asioiden kanssa verrattuna moneen, moneen muuhun. Minua ei ole hoidettu väärillä diagnooseilla eikä lääkitty väärin (no on ollut lääkkeitä jotka ei ole tehonneet mutta kuitenkin suht vaarattomia lääkkeitä). Olen saanut aika nopeasti oikean diagnoosin ja päässyt julkisen puolen traumaterapiaan.  Mutta silti, silti olen vieläkin tässä vaiheessa! Mistä ihmeestä se johtuu? Onko minulla niin vahvat puolustusmekanismit että niitä on lähes mahdotonta rikkoa? Viimeksi just terapeuttini s...

Minulla on aika lääkärille ensi viikolla. Terapeuttini sitä "vaatii" eli minun hoidon pitää olla ns aina lääkärin määräämää eli lääkäri voi myös olla sitä mieltä että hoito on tehotonta ja lopettettava tai että hoito on kestänyt liian kauan ja lopetettava.  Terapeuttini pyysi minua kirjoittamaan voinnistani yms kirjeen lääkäriä varten koska puhuminen on minulle niin vaikeaa ja näin lääkäri saa paremman kuvan tilastani. Oli vaikea kirjoittaa koska olen kuitenkin tavannut lääkärin vasta noin 4 kertaa (tai tämä on neljäs en muista) tämän 4 vuoden aikana. Siis juuri tämän saman lääkärin. Lisäksi piti kirjoittaessa muistaa että kirjoittaa niin että kykenee sitten kuitenkin kohtaamaan lääkärin myös kasvotusten eli sensuuria piti olla. Kirjeestä tuli kolme sivua pitkä (kirjoitin siis wordiin tietokoneella). Listasin siihen myös tavotteita hoidolle. Tässäpä niitä tavotteita mitä kirjasin ylös. Ja näiden saavuttamiseen olisi aikaa vissiin enää ensi vuosi. Terapeuttini olisi h...

Kävin vapaaehtoiskurssilla tänään. Loppuillasta oli harjoitustehtäviä eli piti vastata kuvitteellisiin viesteihin sillä silmällä että siitä syntyy pitempiaikainen verkkokirjoittelusuhde. Eka tehtävä oli vaikea koska "kirjoittaja" ei antanut oikein mitään ns tarttumapintaa. Sain kuitenkin siitä omasta vastauksestani tosi hyvää palautetta. Ja siinä vaiheessa tulikin olo että tämä on se minun juttu, että minun vahvuus on kirjoittaminen ja tässä tapa jossa voin sitä kykyä käyttää muiden auttamiseen. Mutta sitten tulikin kehollinen reaktio. Nyt jäi epävarma olo että onko tämä vapaaehtoishomma sittenkin minulle liikaa vai tuliko se olo niistä kehuista ja siitä tunteesta että itsekin koin että olin "onnistunut" tehtävässä vai mistä ihmeestä...  Eli minuun iski kauhea horkka, olin ihan jäässä ja tärisin. En tiedä huomasiko muut, yritin kyllä kätkeä sen sillä että olin liikkeessä itse koko ajan jotta tärinää ei huomattaisi ja hoin itselleni että jos joku huomaa, se ...

Terapeuttini sanoi toissakerralla että voin tulla suoraan hänen huoneeseen jos ovi on auki. Mutta kohdallani tällainen(kaan) asia ei ole niin yksinkertainen kuin mitä se oikeasti on. Terapeutin huone sijaitsee toisella käytävällä kuin odotushuone eli sinne on mentävä erikseen katsomaan onko ovi auki, sitä ei näe ns matkan varrella että onko vai ei. Eli pään sisäinen ”taistelu” alkoi kun tulin terapeutin kerrokseen. Järki sanoo että eihän siinä ole muuta kuin kävellä sinne käytävään katsomaan onko ovi auki vai ei ja nyt kotona koko juttu tuntuu naurettavalta etten siihen pystynyt.  Joku päässä sanoi että ”ei voida mennä suoraan katsomaan, mitä jos ovi ei olekkaan auki… mitä sitten… tullaanko idioottina takaisin istumaan ja käydään minuutin välein uudestaan katsomassa että joko nyt on auki vai jäädäänkö pöljänä seisomaan oven viereen odottamaan että se aukeaa”. ”ihan liian pelottavaa ja ahdistavaa”. Osa taas sanoo että mitä sitten, kuinka vaikeaa voi olla käydä vain katsomas...

Olin vapaaehtoiskoulutuksessa. Siinä on kyse kriisipuhelimen päivystyksestä. Kuuntelimme ns konkareitten juttuja ja sitä  kun he ottivat puheluita vastaan. Oli vain jotenkin todella hassua että yksi konkareista sanoi että sai kerran puhelun jossa puhuja kuuli ääniä (kuulemma isän ja siskojen ääniä) ja konkari oli ihmeissään että oikeasti joku voi kuulla ääniä. Hilkulla oli ettenkö kertonut että no tässä yksi jonka päässä lähes tauotta on kaikenlaista keskustelua/ääntä/meteliä mutta jätin sanomatta toistaiseksi. Lisäksi paikalla oli yksi varsinainen kriisityöntekijä joka kommentoi että äänet ei useinkaan merkkaa mitään "pahaa" tms vaan voivat olla ihmistä tukevia yms. Jotenkin vain jäi siinäkin tunne että aika vähäinen tuo tieto loppujen lopuksi on edes ns koulutetulla kriisityöntekijällä. Että se on ihan spesifiä koulutusta mitä mm. dissosta ja DID :stä on ja sitä saa harva ns ammattilainen (terveysala yms). Siinäkin tuli tunne että valistanko vähän... Mutta en vielä, ehkä j...