Siipiä vaille

Äitini kävi yökylässä.  Hän kertoi omasta menneisyydestään surullisen asian ja sanoi että olen ainoa jolle hän on sen kertonut.  Ja mitä tunsin minä! EN YHTÄÄN MITÄÄN!!!  Olin täysin kylmä, tunteeton. Havaitsin sen heti siinä tilanteessa. Olisin niin halunnut jotain tuntea, olisin halunnut jotenkin ilmaista empatiaa, lämpöä rai jotain. Mutta ei, ei mitään, ei minkään tunteen vilaustakaan. Ainostaan ahdistusta siitä että en tunne mitään. Yritin sitten sanoin teeskennellä empatiaa, kauhistusta yms mutta tuskin meni läpi koska se oli niin ponnetonta ja epäaitoa. Toisaalta äitikin puhui aika "tunteettomasti" siitä asiasta, paitsi siinä ihan alussa havaitsin kyllä että paljastus ei ollut helppo mutta alun jälkeen puhuimme molemmat ilman tunnelatauksia. Heti kyllä itse havaitsin ja ymmärsin että olen ihan tunteeton tilanteessa jossa olisi pitänyt olla ehkä surua, myötäempatiaa, rakkautta, huolenpitoa, lohdutusta tms Yritin jatkaa juttua seuraavanakin päivänä että josp...

Luin jostain vertaisryhmästä että eräs ihminen oli psykofyysisessä fysioterapiassa ollut terapeutin kanssa altaassa ja kokenut sen erittäin hyväksi kokemukseksi. Tästä innostuin itsekin koska vesi on ollut minulle elementtinä erittäin rauhoittava ja turvallinen (tiettyyn rajaan asti). Rakastan kellumista vedessä ja siinä on tila jossa ainoastaan kykenen keholtani olemaan täysin rento, niin rento kuin keho voi olla. Ja sen rentuden helposti kelluessa itsekin ymmärtää koska mitä rennompi keho on kelluessa sitä pinnemmassa se on ja minä voin olla niin rentona että noin puolet minusta on veden yläpuolella kelluessa.  Toisaalta pelkään vettä mutta vain silloin kun olen tilanteessa jossa jalat ei ylety pohjaan. Silloin minuun iskee pakokauhu ja paniikki ja pelkään hukkuvani. Ja se tulee samantien kun en ylety pohjaan, vaikka se pohja olisi alle puolen metrin päässä uimalla. Uimahallissa kykenen uimaan syvässä päässä jos uin koko ajan altaan reunaa jotta tiedän että voin sekunnissa t...

Kävin patikoimassa, eilen lähdin ja tänään kotiin. yli 38 km ja lähes 60 000 askelta. Yön olin laavussa. Eilinen päivä oli suht helppo vaikkakin mittavirheen vuoksi matkaa tuli yli 2 km suuntaansa enemmän ja siksi lopussa tuli kiire jotta ehtii perille ennen täyspimeää. Viimeiset pari kilsaa kävelin otsalampun valossa.  Yö meni huonosti, koska olin unohtanut lääkkeeni ja kuivamuonani kotiin. Kuivamuonan unohdus ei onneksi ollut katastrofi koska muuta ruokaa oli tarpeeksi.Vaikka minulla ei ole varsinaisesti unilääkkeitä niin minulla on lääkkeitä jotka vaikuttaa unen laatuun sekä lääkkeitä joissa sivuvaikutuksena on väsymys. Niipä murehdin jo etukäteen unen laadusta ja kun tiesin että nukun ylipäätään huonosti vieraissa tilanteissa niin uni oli jo etukäteen pilattu. Menin nukkumaan jo ennen 21 koska meillähän on siihen aikaa jo säkkipimeää. Nukuinkin muutaman tunnin suht hyvin. Makuupussissa oli lämmin ja vaikka alusta oli ajoittain liian ohkainen niin pussissa oli mukava olla....

Kun minulla oli viime terapian jälkeen ahdistus koko illan ja seuraavan yön niin että lähdin töihin sitten turvonneilla luomilla. Kuitenkin ekaa kertaa ikinä tuollaisen ahdistus/itkukohtauksen aikana tuli mieleen se että minulla ei ole ketään kelle esim soittaa tässä olotilassa!! Koskaan aikaisemmin (muistaakseni) en ole edes ajatellut että siinä tilassa voisi soittaa jollekin, se on ollut itsestään selvää että yksin siitä on selvittävä. Asuessani edellisessä paikassa minä saatoin kesken kohtauksen lähteä käymään äidin tai siskon luona mutta vain saadakseni hengähdystauon koska sinä aikana se olotila tavallaan meni talviunille. Mutta palatessa kotiin se tuli takaisin, joskus laimeampana. En puhunut olosta äidille enkä siskolle. Mutta nyt tuli mieleen se että oispa joku jolle soittaa vaikka samantien tajusin senkin että mitä edes sanoisin jos voisin soittaa?? En osaa avautua enkä osaa sanoittaa olojani niin mitä silloin voisi edes sanoa? Ehkä vain itkeä siihen puhelimeen? Mutta kun...

Viisi kertaa enää terapiaa jäljellä, VIISI! Pelottavaa, ahdistavaa, lamaannuttavaa.  Ja yhä enemmän joudun kamppailemaan sen kanssa että miten pystyn menemään seuraavalle kerralle. Tiedän jo että en pysty käymään kunniallisesti loppuun, en kestä ajatustakaan että jättäisin oikeat hyvästit/heipat, hajoan kyllä siihen paikkaan. Niinpä tiedän että jossain vaiheessa ennen loppua lakkaan vain menemästä. Tällä hetkellä tuntuu että lakkaan nyt jo, en mene seuraavalle kerralle enään. Vielä olisi kaksi kertaa ja sitten ois lääkäritapaaminen jossa pitäisi päättää jatko ja yritän kovasti tsempata että sinne asti pystyisin vielä menemään jotta edes sen saisi "aikuismaisesti" ratkaistua. Mutta alkaa olla jo liian rankkaa käydä että en tiedä.  Se on kai tämä että en voi paljastaa tunteitani ja tiedän että se on jo lähellä, tänään oli terapia ja olin aika monesti jo itku kurkussa. Pelottaa tulevaisuus, ahdistaa. Tiedän että on ollut tavoitteena että tunteeni tulisivat esiin mut...