Siipiä vaille

Nyt terapiassa väännetään koko ajan sitä miten minun hoito jatkuu. Marraskuussahan on viimeinen traumaterapiakerta ja jatko on auki. Taas terapeutti sanoi että sitä että sairaanhoitopiirin silmissä olen todennäköisesti niin "hyvävointinen" että saattaisi jopa olla että minä en pääsisi edes terapiajonoon jollekin toiselle. Koska olen työ- ja toimintakykyinen, koska en ole sairaslomilla psyykkisten asioiden vuoksi, en syö juurikaan lääkkeitä enkä tarvi psykiatrilääkärin palveluja. Ahdistava ajatus että pitää jotenkin romahtaa että ois oikeutettu palveluihin.  Täällä noin vuosi sitten yhdistyi kaupungin mielenterveys/päihdepuoli sekä sairaanhoitopiirin psykiatrinen puoli. Minä olen siis ollut sairaanhoitopiirin asiakas. Ja sairaanhoitopiirin periaate on ollut että hoitoa tarjotaan niin kauan kun on tarve ja taas kaupungin puolella sitä rajataan ja pituuksia seurataan.  Mutta tuosta "romahtamisesta" ja "pärjäämisestä" on kyllä puhuttu useinkin ter...

Jatkoin edellisen pohtimista ja tulin osittain sihen tulokseen että pahin este ajatusten vapaudelle on häpeä. Edelleen se jatkuvasti läsnä oleva häpeä, varsinkin kun olen muiden ihmisten seurassa. Koen niin pahaa häpeää olla omissa nahoissani että olo on itsestään ahdistava ilman että mistään vaikeasta on puhuttukkaan ja siksi ajatus ei kulje. Ja siksi se meteli tulee päähäni isoimmilleen koska se peittää osin sitä häpeää sen verran että kuitenkin kestän olla tilanteessa. Ilman sitä meteliä se häpeä olisi vieläkin käsin kosketeltavampaa ja siten lamauttavampaa. Se meteli, niin ironista kuin onkin, koostuu moitteista ja haukkumisista päälimmäisenä, alla myös muiden osien ääniä mutta se meteli pitää häpeän sen verta kurissa että tilanne on juuri ja juuri siedettävä. Se meteli mahdollistaa sen että pystyn kulkemaan ihmisten ilmoilla, pystyn ylipäätään keskustelemaan asioista.  Mutta mitä voin tehdä häpeälle, sellaiselle häpeälle jolle ei ole sanallista syytä...  Se on kokona...

Sanoin terapeutille tänään että minusta mikään ei estä minua puhumasta ja siinä olin oikeassa, mikään/kukaan ei tule ajatusten ja puhumisen väliin vaan joku estää ajattelemasta. Se este tulee siis jo aikaisemmin. Ois ehkä helpompi murtaa tämä muuri jos kyse olisi siitä että en saa ajatuksiani vain sanottua mutta ei, en osaa ajatella yhtään samalla tavalla kuin kotona kirjoittaessa. Ja luulen että tämä "ajatuskatko" siellä on sellainen että en pystyisi siellä edes kirjoittamaan koska ajatteleminen/analysointi yms on vain niin erilaista kuin yksinään.  Onko siis kyse jostain vireystilasta? Sekö estää järkevien ajatusten kulkemisen.  Toisaalta muiden kanssakäymisessä pääni sisäinen meteli ja huuto on niin paljon isompaa että ehkä siksi päähän ei edes mahdu järkeviä ajatuksia tai vapaata ajattelua. Se on niin turhauttavaa kun ei osaa ajatella eikä analysoida eikä tehdä oikein edes johtopäätöksiä terapiassa!!! Ja kotona sitten kaikki on paljon kirkkaampaa ja selkeämpää......

Viime terapiassa puhuttiin mm luottamuksesta, siitä että en päästä ihmisiä lähelleni ja mm siitä että avioliittoni olen aika hyvin käsitellyt läheisteni kanssa koska siinä asiassa en ole ns jumissa eikä se rajoita nykyelämääni. Tätä kaikkea pyörittelin kotona ja tajusin että minulla on täysin käsittelemättä se mitä tapahtui ekan mielenterveyshoitajani kanssa sen kuuden vuoden yhteistyön loppuosassa noin viimeisen vuoden aikana. Ja että se on ehkä yksi iso syy sille että en ole nykyistä terapeuttiani päästänyt oikeastaan ollenkaan lähelleni ja sisälleni. En ole itse sitä tajunnutkaan, ihmetellyt vain että miksi pidän hänet niin kaukana vaikka haluaisin että tilanne olisi toinen. Mutta miten ja missä ja kenen kanssa sitten käsitellä noi vanhat kokemukset joista aikaakin jo yli 6 vuotta, se on taas ihan toinen tarina. Osa on niin kipeitä että pystynkö edes niiden käsittelyyn... Toisaalta koen kauhean syyllisyyttä jos jotenkinkaan negatiivisesti alan puhumaan ekasta terapeutista koska...

Nyt on ollut kumma ahdistus päällä, niin ettei varsinaisesti mitään syytä ahdistukselle. Siis en tiedä miksi tai mikä ahdistaa... Tätä on nyt ollut noin viikon kehossa.  Ahdistaa vain... kaikki ahdistaa ja toisaalta ei mikään erityinen. Sisäistä tärinää on taas myös koko ajan olossa, siis olotila että ihan kuin palelisi niin että hampaa kalisee mutta se on vain sisällä eli oikeasti ei palele eikä keho tärise. Ilmeisesti tämän olon takia en ole voinut viikkoon nukkua kunnolla, öisin toi sisäinen tärinä tuntuu vielä enemmän. Päivällä siihen ei touhujen keskellä aina niin kiinitä huomiota. Edes Opamox yhdessä lihasrentouttajan kanssa ei auttanut yöuniin.  Nyt on toinen ja samalla tällä erää viimeinen lomaviikkoni. Toisaalta töihinkin meno ahdistaa kuin myös tuleva muutto. Toisaalta myös osa on ihan innoissaan muutosta ja osa odottaa töihinkin paluuta koska rutiinit! Yksinäisyys rassaa ihan hitokseen välillä mutta toisaalta tietoisuus siitä että seurustelu  ois myös ...

Aika vierähtänyt reissatessa. Olen ollut tuon jalkapohjan kalvojänteen tulehduksen vuoksi kolme viikkoa saikulla ja oikeastaan nyt vasta eka varsinainen lomaviikko siis. Kaksi ekaa saikkuviikkoa vietin aika lailla kotikylässäni koska jalan vuoksi en saanut sitä rasittaa eli kaikki patikointi, retkeily ja pitempi pyöräily oli kielletty ja pää olisi hajonnut kaupungissa jouten olossa. Pulikoinut olenkin sitten 2-3 kertaa päivässä, se onnneksi on ollut sallittu.  Viime viikon olin "kuskina" eli käytin äitiäni eteläsuomessa reissussa niin että vein äidin hänen veljensä luo josta nämä jatkoi matkaa Ruotsin puolelle ja itse jäin serkkuni luo siksi aikaa kyläilemään. Serkku jonka luona olin on lapsuuden tuttuni sillätavalla että hän oli välissä pitemmät pätkät "hoidossa" tätini luona yhtä aikaa kuin minä. Mutta hän siis asui noin vuoden yhteensä tätini luona ja minä kävin siellä päivät hoidossa. Minä olin tuohon aikaan noin 1-4 vuotias ja serkkuni pari vuotta vanhempi...