Kelpaamattomuus

Olen aloittanut luontoretkikurssin toivoen että saan rohkeutta tehdä pitempiä reissuja itsekseni. Olen huono suunnittelemaan ja yhdellekin patikointireissulle pakkasin repun pikapikaa ilman mitään listoja tai suunnittelua. Niiinpä huomasinkin liian myöhään itse patikointia aloittaessani että tulitikut on poissa. No hyvää tuuria kun pääsin tunturin huipulle, siellä oli jo pari patikoijaa jotka olivat virittäneet tulen valmiiksi. Oli mulla myös leipiä matkassa joten olisin pärjänyt ilman tultakin. Toinen mihin haluan varmuutta on suunistaminen eli omaan järjettömän huonon suuntavaiston ja tarvitsen aina erittäin hyvin merkityn reitin kun lähden maastoon. Toivonkin kurssilta suunnistustaitoa. 

Kurssiin kuuluu myös ihan oikeita retkiä, yksi lyhyt 5 tunnin reissu, kolme päivän kestävää reissua ja viimeinen on yön yli kestävä retki. Olemma jo kaksi reissua tehneet. Terapeuttini on esittänyt että yrittäisin ehkä tältä kurssilta saada ystävän/ystäviä (tai töistä) ja viime reissulla mietinkin kovasti asiaa. Katselin mukana olijoita ja mietin että olisiko niissä joku jonka kanssa voisin kuvitella ystävystyväni. 

Mutta minussa on niin vahvana se "huonous/kelpaamattomuus" että se tulee kyllä niin vahvana vaikeuttamaan asiaa. Nytkin mietin sitä että kun yritän tutustua johonkin niin se tunne voimistuu niin kovaksi että se on liian raskasta. Terapeutille yritin selittää sitä että se tunne on minussa itsessäni ilman sanoja ja ajatuksia, se on vain minussa ja sen voimakkuus vaihtelee. Ja mitä enemmän olen kontaktissa ihmisiin sitä voimakkaampi se tunne on. 

Siksi mm festareilla käynti on niin ihanaa ja tunnen olevani lähes normaali ja samanlainen kuin muutkin koska olen ihmisten joukossa mutta kelpaamattomuuden tunne on vaimea koska en ole silti kontaktissa muihin. Voin olla ja nauttia olosta vain vaimean huonouden kanssa. Mutta heti jos joudun ottamaan kontaktia johonkin niin tunne voimistuu ja olo muuttuu hankalaksi. 

Ja kun tutustun uusiin ihmisiin (kuten esim töissä tai opiskelussa) menee tosi kauan ennenkuin huonouden tunne muuttuu siedettäväksi ja joidenkin ihmisten kohdalla sitä ei tapahdu ikinä. Esim nyt kun olen nykyisessä työpaikassa ollut reilun 1.5 v niin nyt pikkuhiljaa alkaa se tunne olla joidenkin ihmisten seurassa siedettävä. Mutta siellä on pari tyyppiä joiden kohdalla se tunne on erityisen voimakas ja sitä kautta mm punastun välissä jopa siitä kun he katsovatkaan minuun päin, saatikka jos puhuttelevat. 

Tämä on iso ongelma joka estää tosi paljon minua elämästä sellaista elämää kuin haluaisin. Mutta en oikein tiedä miten tätä asiaa muuttaa eikä terapeuttikaan (ainakaan tänään) osannut mitenkään neuvoa muuta kuin että pitäisi jotenkin yrittää muuttaa sitä ajatusmallia, sanoa sille vastaan. Mutta kun se huonous ei ole aina ajatuksina tai sanoina päässä vaan koko olemuksessa....