Siipiä vaille

Kiitos kommenteista. Jatkankin aiheesta koska kommentit toi lisää kirjoitettavaa… Suuttumisessa poikkeus onkin juuri tämä Mies josta erosin. Jopa niin että meni toiseen ääripäähän eli saatoin suuttua sille ihan typeristä tyhjänpäiväisistä jutuista, siitä miten se katsoi minua tai jos puhutteli minua jollain mielestäni typerällä hellittelynimellä. Lisäksi niin moni mitätön asia ärsytti minua Miehessä. Olen miettinyt sitä ja ajatellut että ”harjoittelin” ärtymystä ja suuttumista hänen kanssaan koska hän ei koskaan suuttunut takaisin eikä hylännyt vaikka kiukuttelin kuin pikku lapsi.   Alussahan en myöskään hänen kanssaan näyttänyt ärtymystä ja se kasvoikin niin suureksi ahdistukseksi että erosimme (silloin eka kerran kun yritimme 2010). Toisella yrityskerralla pikkuhiljaa aloin myös näyttämään pahaa tuultani. Mutta se meni siihen että saatoin ärsyyntyä ihan mistä hyvänsä, niin että toisena päivänä sama asia ärsytti ja toisena päivänä ei. Mutta edellisellä kirjoitukse...

Anteeksiantaminen… Tiedän että itselle pitäisi kyetä antamaan anteeksi, se on vain vaikeaa mutta sen olen huomannut etten enää ole aivan niin kriittinen itselleni kuin esim. pari vuotta sitten. Kriittinen, haukkuva sisäinen puheeni on jonkin verran laimentunut. Mutta toisille anteeksiantaminen… Eikö ensin pitäisi vihata tai edes olla vihainen jotta tuntisi että on jotain anteeksiannettavaa. Voiko vihaa opetella?? Oikeasti haluaisin välissä olla edes vihainen jollekin menneisyyden ihmiselle ja toisinaan kokeilenkin olla edes leikisti vihainen. Mutta siinä on sama kuin itsensä kehumisessa, että se tuntuisi aidolta, sen pitää olla aitoa tunnetta joka tulee itsestä syvältä. Kun sitä yrittää väkisin saada aikaan niin se on vain vaivaannuttavaa ja lapsellista jopa yksin tehtynä. Jotenkin tuo viha on samanlainen kuin itku, en osaa sitä mutta toisten puheista/kirjoista yms. saan sellaisen käsityksen että vihan ja itkun kokeminen tuo helpotusta ja energiaa. Että jos osaa vihata (tai olla edes v...

Miten ihmeessä sitä pääsee omaan elämään käsiksi, oikeasti?? Kun aina vain on olo että elää mutta ei kuitenkaan elä, että on sisältä kuollut zombie… Olen lopettanut kaikki lääkityksenikin jo kesällä (kaikki kolme eri lääkettä lopetin kuin seinään) ihan vain syystä että alkaisin tuntemaan jotain, jotain… muuta kuin yleistä, ei mihinkään erityisesti kohdistuvaa ahdistusta. Onko tämä loppuelämää, tämä että elää jotenkin kuin ohjattu robotti mutta ei pääse sisälle omaan elämäänsä vaan seuraa sitä iänkaiken ulkopuolisena. Vaatiiko se sen että muistan asiat??? Että muistan juurikin ne tunteeni ja ajatukseni kun aikanaan sattui ikäviä asioita??? Siihenkö asti olen ulkopuolinen itsestäni?? Vai miten ihmeessä hyppään tähän kelkkaan mukaan?? Enimmäkseen minä vaan elän ja olen välittämättä tuosta tunteesta, menen vain ”virran” mukana mutta aina toisinaan tulee sitten tällainen olo että haluaisi jo päästä elämäänsä oikeasti käsiksi. Tunteisiin ja kaikkeen. Ja kun ei pääse pelkästään tahtomalla, ei...

Ahdistuskausi ilmeisesti menossa… taas… Ahdistaa uudet työkuviot ihan hirveästi, joka päivä mietin työpaikan vaihtamista. Mutta koska työssä ahdistaa toiset ihmiset niin on vaikea kuvitella työtä jossa ei joutuisi olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Minun työkuvioni muuttuivat kesällä niin että aikaisemmin olin n. 7 tuntia työssäni yksin kun nykyään puolet työpäivästä olen pienessä työporukassa. Ja porukassa ei ole mitään vikaa, todella hyviä tyyppejä, huumori kukkii ja pidän heidän huumoristaan mutta… en oikein edes tiedä miksi ahdistun heidän(kin) seurassaan. Minua vain ahdistaa ja varsinkin yhteinen kahvihetki. Onneksi edes sen toisen puolikkaan työpäivästä saan olla yksin. En itse edes osallistu hirveesti noihin jutteluihin mutta silti ahdistaa olla koko ajan toisten ihmisten seurassa. Ja jotenkin työnikin itsessään ahdistaa aikaisempaa enemmän. Työni on erittäin virhealtista niin että niiltä ei vain voi välttyä vaikka kuinka yrittäisi olla tarkkana ja nuo virheet ovat alkaneet ah...

Pitkä päivitysväli… Mutta olen vain oleillut kotosalla niin ahdistuskin pysyy enimmäkseen poissa ja siten ei ole mitään purettavaa/kirjoitettavaa.. Olin viikonloppuna sillä väkivaltaa kokeneiden ryhmätapaamisessa. Hiton raskas viikonloppu henkisesti. Lauantain alussa en tuntenut ollenkaan kuuluvani porukkaan ja kehoni oli ihan jäässä. Iltaa kohden koin kyllä jo samaistumista mutta silti ahdisti koko ajan niin että mietin joka välissä että miten sanon ohjaajille lähteväni pois kokonaan. Velvollisuudentunteeni kuitenkin esti ja hyvä niin. Meitä oli 11, nuorin ehkä noin 24 vuotias ja vanhin vajaa 60 vuotias. Enimmäkseen puhuttiin eri aihealueista vetäjien johdolla, muutama tehtäväkin oli. Tosi rankkaa… Tunsin siinä olevani poikkeava että en kykene itkuun. Toiset itki sielläkin ja kaikki kertoivat itkevänsä kotona/terapiassa jne. Toinen missä huomasin olevani ainoa, oli punastuminen. Usein kun minun piti puhua, punastuin häpeästä. Luulin jo sen ominaisuuden olevan enemmän hallinnassani mut...