Häpeä

Terapiassa viime kerralla terapeutti sanoi taas siitä että ymmärrykseni kasvaa koko ajan ja menen eteenpäin MUTTA oloni ei tunnu helpottuvan terapiassa ollessa eli että minulla on hankala olo siellä enkä siksi kykene niin hyvin järkevään ajatuksenjuoksuun ja keskusteluun. Olen nyt käynyt tätä traumaterapiaa 4 vuotta.

Mutta ongelma on minussa, siinä että minussa on kerros häpeää joka on aina ja joka paikassa läsnä, riippumatta mitä teen tai sanon. Se on kuin toinen iho. Se tulee jo pelkästää siitä että olen olemassa, sen voimakkuus voi kasvaa riippuen mitä teen tai sanon tai mitä muut tekee tai sanoo minulle. Mutta sellainen perushäpeä on koko ajan ja aina läsnä ja se tekee koko ajan olosta hiukan hankalan. Olen oppinut aika hyvin peittämään sen, niin että harva sitä minusta huomaa, ainakaan jos ei satu jotain joka nostattaa sen voimakkuutta. 

Joskus joku asia, teko, oma tekeminen yms saa sen voimakkuuden niin kovaksi että se ihan lamaannuttaa, halvaannuttaa, iskee kuin tuhat volttia.

Mutta olen kuitenkin hitusen mennyt tässä eteenpäin, silleen että ennen häpeä hyvin usein myös paljastui ulkopuolisille. Punastuin, usein jo siitä että joku katsoi minuun päin, ja jos puhui minulle niin satavarmasti punastus tuli. Ajan saatossa on tullut jotain, en edes tiedä mitä, niin että enää harvemmin punastun. Mutta en koe että häpeä olisi vähentynyt, voimakkuus ehkä on lieventynyt ja siitä johtuu että punastuminen vähentynyt. 

En tiedä mistä tämä kokoaikainen häpeän olotila juontaa enkä tiedä miten siihen saisi helpotusta tai että se jättäisi kokonaan rauhaan, edes hetkittäin.