Siipiä vaille

Terapiassa on yritetty nyt jonku kerran tehdä rajaharjoitusta,  enkä millään ymmärrä miksi tähän reagoiminen on niin voimakasta ja estää täysin harjoituksen tekemisen. Jopa niin voimakas että kun kotonakin vaikka vaan yritän mielikuvissa ajatella harjoituksen tekemistä ja varsinkin sanan ”EI” sanomista niin samantien on hirveä paniikki, ahdistus, hätä ja pakokauhu. En pysty edes kotona YKSIN siihen että sanoisin sen siinä mielessä ääneen. Pystyn kyllä muissa asioissa ja tilanteissa mutta en siinä mielessä että pitäisi rajat pitää. Tai jos ajattelenkaan mielikuvissa että esim. käsin tekisin vastaavan eleen niin ihan sama, kauhea pakokauhu ja ahdistus pelkästä ajatuksesta että yksinkään tekisin nii.  Kovasti koitin miettiä että olenko koskaan saanut sanottua sitä sanaa itse tilanteessa niin en muista että olisin koskaan kyennyt. Siksi kai jossain vaiheessa olen miettinyt sitä että onko raiskaus raiskaus jos siinä tilanteessa ei ilmaise tahtoaan tai tahtomattomuuttaan... Eik...

Kävin täällä uudessa kotipaikassani ekaa kertaa elokuvissa viikko sitten. Olin ostanut lipun ennakkoon netistä. Menin odottamaan salin ulkopuolelle. Sitten näin yhden teiniajan raiskaajistani, ja lamaannuin. Järkytyin jo yksin siitä että hän oli täällä minun uudessä kotipaikassani vaikka asuu siinä entisessä kotikunnassani. Tottakai sieltä lähes kaikki ovat käyneet täällä koska tämä on lähin kaupunki.  Mutta siinä hän oli (vaimonsa kanssa) hän jonka olen nähnyt usein paikallislehden sivuilla mutta en livenä vuosikymmeniin. Olin paniikissa ja päätin että en mene kyllä saliin jos hekin tulevat sinne. Hetken oli tunne että alan itkemään ja käänsin itseni poispäin jo senkin vuoksi että pelkäsin miehen huomaavan minut ja ehkä peräti tunnistavan. Onneksi he kuitenkin olivat ilmeisesti tulossa jostain elokuvasalista ja lähtivät pois. Tämä kuitenkin toi mieleen sen että kuinka kauan nämä asiat vaikuttavat!! Järjellä tiedän että minun  ei pitäisi kääntää päätä, minun ei pitäisi hä...

Minulla on ollut nyt parin viikon sisään muutaman kerran sellainen "kohtaus". Eli tuli ykskaks sellainen salamaniskutuntemus, sellainen että hetken aikaa tunsin että tämä "osajuttu" on ihan oikeasti totta. Sitä ei kestänyt kuin lyhyen aikaa (20-30 sekunttia) mutta olipa voimakas. Siis tuntui että veret katosi kokonaan ja hetken oli täysin kirkasta ja selkeää, ilman epäilyksenhäiventä tiesin ja tunsin. Tiedän kyllä järjellisesti että tämä osajuttu on oltava totta ja kaikkien " todisteiden" valossa onkin mutta silti se on jotenkin tosi utuinen ja epäselvä ja välissä täysin epävarmakin. No nyt noita hetken väläyksiä on ollut jo useampi, eilen viimeksi kesken työpäivän. Sen lyhyen hetken sitä vain jotenkin aistii ja tietää että totta se on, näin asia on. Mutta sitä en ymmärrä että miksi se tunne ei jää ja miksi käy niin lyhyesti edes olemassa. Sen jälkeen jää sitten joksikin aikaa jotenkin todella hämmentynyt olo, jotenkin epätodellinen ja väsynytkin. ja vaik...

Minussa on tosi älykäs, viisas, analyyttinen mutta tunteeton tarkkailija osa. Se sama joka yleensä kirjoittaa nämä kirjoituksetkin.  Hän kykenee viiltäviin analyyseihin, hienoihin oivalluksiin. Hän tarkkailee koko ajan kaikkea ja tekee havaintoja sekä päätelmiä. Mutta hänellä ei ole puhekykyä ja viestinvälitys puhuvien osien kanssa on katkoilevaa. Eli saatan kirjoittaa terapeutilleni upeita oivalluksia itsestäni, hienoja analyysejä ja päätelmiä asioista mutta kun yritämme puhua niistä niin tarkkailijan sanat katoaa ja tilalle tulee osa joka ei edes tiedä kunnolla niistä. Minäkään en ole kaikesta perillä. Siksi terapiassa monesti sanat katoaa, en löydä päästäni sanoja, en edes tiedä mitä halusinkaan asiasta sanoa. Siksi monesti ajatus katkeaa terapiassa ja joudun lopettamaan lauseen kesken koska en tiedä sanoja, en tiedä ajatusta minkä meinasin sanoa. Toisaalta tarkkailija on siis tunteeton eli se kykenee tekemään näitä viiltäviä huomioitaan ilman tunteita, se pystyy kirjoittam...

Luovan kirjoittamisen kurssilla annettiin tehtäväksi "lapsuuden ruokamuisto". Toinen vaihtoehto olisi joku lapsuuden ihminen jota ei ole muistanut pitkään aikaan. Ruokamuisto?!! Tajusin että  minulla ei ole yhtään lapsuuden ruokamuistoa, en muista mitään mikä liittyisi ruokaan. En tiedä mistä pidin lapsena tai mistä en pitänyt. En muista mitään kouluruuista, en edes yläasteelta, olenko edes käynyt syömässä ja mitä ruokaa siihen aikaan oli kouluissa. En muista mitään mitä äiti tai joku muu sukulainen olisi tehnyt. Yritin miettiä ylipäätään että mikä on ensimmäinen muisto minkä muistan jostain ruuasta niin piti tulla ihan johonkin 20 vuotiaaseen minään tai siitä yli.  En muista mitään edes herkuista, mistä olen pitänyt tai mistä en. Leivonnaisista, karkista, jäätelöstä, pullasta tms.

Noniin, on ollut vähän vaikeampaa...  Eräs vanha tuttu osani on heräillyt taas tähän päivään. Ja sen toiminta tuo ahdistusta monessa muussa osassa. Tämä on liian vaikea aihe edes kirjoittaa tänne.  Alla pätkä viestiä minkä lähetin terapeutilleni tällä viikolla: Ja minä en ymmärrä tätä, tämä ei edelleenkään mene järkeen, pelkään olevani vain hullu ja ilman sinun sanoja että näin voi oikeasti olla, että voi oikeasti olla osa jota ei hallitse, olisin ihan satavarma että olen hullu, sekaisin. Pelkään sitä kyllä nytkin ihan kauheasti. Koska minä TIEDÄN että se on yhtä kuin minä, ei ole ketään irrallista osaa joka on joku toinen joka kiusais minua vaan kyse on MINUSTA itsestäni, minä itse teen sen kaiken. Minun siis pitää pelastaa itse itseltäni. Mutta en osaa, en pysty. En jaksa. Haluan vain jäädä kotiin peiton alle ja maatua pois.

Olen tästä ennenkin kirjoittanut ja nyt taas. Kävin tänään tapaamassa ainoaa elossa olevaa mummoani johon suhteeni on etäinen. Siitä tuli mieleen että niin olihan mulla myös isoisoäiti ja -isä, toinen kuoli kun olin noin 11-12 ja toinen kun olin jotain 13. Asuimme myös heidän luonaan kun olin noin 5 ja muutenkin asuimme lähellä aina siihen kun olin 8. Tänään sitten mietin sitä että kun en muista oikeastaan mitään alle 12 v (ja senkin jälkeen valikoidusti) ja minulla ei ole YHTÄÄN muistoa näitä isoisovanhemmista (en edes tiesä miltä he näyttävät) ja kun olin ollut kuulemma kovastikin heidän peräänsä. Samoin minulle syntyi pikkusisko kun täytin 8 mutta ensimmäinen muisto jossa hän on mukana, on kun olen jotain 13 vuotias. Jotenkin tuli tänään hirveä hätä siitä että onko nämä KAIKKI muistot (hyvät, pahat yms) LOPULLISESTI menetetty??? Enkö ikinä saa niitä itselleni, enkö koskaan saa tietää millainen oli isoisoäitini tai millainen suhde minulla oli pikkusiskoon, tai mitä leikkejä leik...

Olen kuntoremontissa, olen hengissä vaikka asun tuntemattoman kanssa samassa huoneessa!!! Eka iltana tuli yksi ärsyttävä tilanne. Mentiin porukalla ohjattuna kävelylle ja ohjaaja kyseli kaikilta kysymyksiä. Yksi kysymys oli että missä on viettänyt lapsuuden kesät ja mitä tehnyt silloin. Mietin että valehtelonko jotain vai mitä teen... Mutta en oikein osaa valehdella eds tuollaisesta pikkujutusta. Joten ajattelin että en vain kerro niin ehkä se jää siihen. Vuoroin tultua sanoin etytä olen syntynyt nykyisessä asuinkunnassani ja ikäni myös siellä asunut. Ja Lopetin siihen... No eihän se ohjaajalle riittänyt vaan hän kysyi että mitä olen tehnyt kesäisin kotikylässäni. En osannut valehdella joten takaisin sitten suoraan että "En muista". No tämäkään ei riittänyt vaan hän jatkoi, mitä siellä Lapissa edes voi tehdä, ja kun ei siellä kesällä edes nukuta. Toistin että en muista ja Joo emme tarvi unta... Todella ärsyttävää kun ei muista mitään lapsuudesta!! Pitäisikö minun opetella...

Apua, että on mennyt aikaa kun viimeksi tännekin jotain kirjoittanut!! Vuosikin vaihtui!!! Syynä ei ole se että oisin nyt jotenkin "parantunut" vaan suurin syy on se että nykyinen terapiani vastaa lähes kaikkeen purkautumisen/avautumisen tarpeeseeni. Nyt sitä on tajunnut kuinka paljon vaikutusta on sillä että on ammattitaitoinen terapeutti, juuri itselleen sopiva, juuri sellainen joka on saanut koulutusta juuri minun tarpeisiin. Nyt niinku OIKEASTI mennään minun tahtiin ja minun ehdoilla!! Koen myös jo kovasti edistyneeni, minulle on tullut omia voimakkaita mielipiteitä joita uskallan sanoa myös ääneen!! Olen jonkin verran rohkeampi, itsevarmempi. Edelleenkin koen ihmispelkoa enkä kykene esim. kansalaisopiston kursseja käymään. Kylläkin sellaisia jotka kestää yhden päivän mutta jos yritän sellaiseen missä samat ihmiset kokoontuu viikko toisensa jälkeen, niin ei onnistu.  Joitakin "tunteita" on alkanut toisinaan tulemaan ja tämän vuoksi olen kerran purskahtanu...