Kohtaaminen

Kävin täällä uudessa kotipaikassani ekaa kertaa elokuvissa viikko sitten. Olin ostanut lipun ennakkoon netistä. Menin odottamaan salin ulkopuolelle. Sitten näin yhden teiniajan raiskaajistani, ja lamaannuin. Järkytyin jo yksin siitä että hän oli täällä minun uudessä kotipaikassani vaikka asuu siinä entisessä kotikunnassani. Tottakai sieltä lähes kaikki ovat käyneet täällä koska tämä on lähin kaupunki.  Mutta siinä hän oli (vaimonsa kanssa) hän jonka olen nähnyt usein paikallislehden sivuilla mutta en livenä vuosikymmeniin. Olin paniikissa ja päätin että en mene kyllä saliin jos hekin tulevat sinne. Hetken oli tunne että alan itkemään ja käänsin itseni poispäin jo senkin vuoksi että pelkäsin miehen huomaavan minut ja ehkä peräti tunnistavan. Onneksi he kuitenkin olivat ilmeisesti tulossa jostain elokuvasalista ja lähtivät pois.

Tämä kuitenkin toi mieleen sen että kuinka kauan nämä asiat vaikuttavat!! Järjellä tiedän että minun  ei pitäisi kääntää päätä, minun ei pitäisi hävetä eikä pelätä, vaan näiden tekijöiden.

Terapeuttini nykyään usein mainitsee siitä että kunhan vakauttamisvaihe on ohi niin minulle voidaan suositella psykoterapiaa jossa työstetään traumoja. Täällä kun on tapana että vakauttamisvaihe tehdään julkisella puolen mutta traumatyöskentely yksityisellä. Toissa kerralla hän sanoi että hänen arvionsa on että vielä mennään ainakin 2017 täällä julkisella puolen ja siis ensi vuoden lopussa katsotaan sitä psykoterapiaa. Olen kyllä hänelle sanonut että en tiedä siitä psykoterapiasta, että haluanko edes siihen… Että en taida (ainakaan tällä hetkellä) lähteä mihkään traumojen työstämiseen… Ahdistaa ajatuskin ihan liikaa.