Siipiä vaille

Paskanmarjat noi mitään uusia muistoja olleet, mitä edelliseen kirjoitin. Todennäköisesti olen noista jo kirjoittanutkin blogini aika alussa, en tiedä olenko tuonut tänne ne mutta ainakin vanhassa uskon olevan samat muistot vaikkakin ehkä toisella tavalla.  Hiton ärsyttävää, että unohtaa, muistaa, unohtaa muistaneensa ja taas muistaa ihan kuin se olisi ihan uusi muisto!!!  Varsinkin kun samalla ajattelee takauman jälkeen että tämä on toisaalta hyvä juttu, että muistaminen vie eteenpäin ja edistää. Että tätä terapiassakin haetaan, että asiat alkaa tuntumaan siltä miltä niiden pitäisi tuntua niin menneet kuin tulevatkin. Että kivusta ja ahdistuksesta huolimatta "oikeat" takaumat ovat hyvä asia!! Ja sitten myöhemmin tajuaa että ei jumankauta tämä ole mikään uusi muisto, vaan sitä samaa vanhaa minkä olen muistanut ennenkin ja sitten taas unohtanut.  En tiedä, minun pää on vain lukittu kokonaan. Ainahan terapeuttikin sanoo että itse menneiden tapahtumia ei tarvits...

Loma alkoi, ja tietenki kipeänä... Jalka nilkasta alas turposi jo maanantaina mutta tänään oli sen verta kipua että menin lääkäriin. Jalkapohjan jänteen ärhäkkä tulehdus ja niinpä loma alkaa levolla, jalan pitämisellä koholla ja kylmällä. Lohtuna se että kun rakastan helteitä niin niitä on luvattu ainakin seuraavat kaksi viikkoa! Mutta viikonloppuna en pääse pitkille pyörälenkeille eväiden ja uimakamppeiden kanssa vaan pitää yrittää olla aloillaan... Kuka pystyy näillä keleillä oleen sisällä!!  Sainkohan noin viikko sitten ekan "virallisen" takauman... Tunnetakauman. Kuuntelin lempiartistiani kun ykskaks mieleeni hyökkäsi voimakas tunne, tunne siitä mitä koin joukkoraiskauksen aikana. Tunsin hyvin voimakasta arvottomuutta, niin syvää ja vahvaa, että en ole mitään, yhtään mitään, tai vieläkin huonompi kuin ei mitään. Tätä ei kestänyt kuin ehkä 30 sek mutta se salpasi hengityksen ja lamautti olon hyvin vahvasti. Hetken päästä tämä toistui mutta nyt mukaan tuli raiskaajien ...

Nyt olen saanut päähäni että leukaniveleni on osittain poissa sijoiltaan ja siitä johtuu kaikki vaivat. Tänään kävin työterveyslääkärillä mutta ei se ottanut kantaa vaan käski olla sinne leukakirurgiaosastolle yhteydessä missä vaivaa on hoidettukin. Ja sinne en voi kyllä olla yhteydessä... Ahdistava ajatuskin kun ei se lääkäri millään tahdo uskoa minua vaan on selkeästi päättänyt että kyse on siitä mitä hän ajattelee.  No nyt yritän päästä sellaisen ammattilaisen käsiin joka osaa laittaa nivelen paikoilleen (jos se on osittain sijoiltaan). Se miten tähän päädyin että kyse ois tällaisesta vaivasta tuli Facebookin kautta 😂😂 (siellähän se tieto nykyään on). Eli olen vertaistukiryhmässä purentaongelmiin liittyen ja kyselin vain sitä että ovatko muut kokeneet samaa ja kauanko menee että kipu helpottaa. Siellä eräs nainen kertoi että oireet samoja ja että hänellä oli leukanivel osittain poissa sijoiltaan ja kun se laitettiin paikoilleen, loppui kivut yms. Mutta tätä tapahtui kyllä...

Kuusi viikkoa oli nyt väliä psykofyysisellä terapialla. Seuraava väli on vain kaksi viikkoa. Nyt tavallaan jo sujuu koska ilmeisesti terapeutti jo hiukan tuntee minua eikä edes esitä minulle harjoituksia jotka olisi liian hankalia. Eli mm seisaaltaan tehtäviä tai muuten toiminnallisia.  Mutta taas siten jotenkin tajuaa kuinka pieni asia voi olla ahdistava ja iso. Eli sellainen asia että tämä terapeutti kun tulee hakemaan minut aulasta niin hän tykkää kävellä minun rinnalla mikä on äärimmäisen ahdistavaa. Traumaterapeutti kävelee minun edellä mikä on paljon turvallisempaa ja mukavampaa minulle että saan tulla rauhassa perässä. Fysioterapeutin huone on vielä käytävän viimeinen huone ja se ehkä noin 20-30 m tuntuu äärimmäisen pitkältä. Toisaalta asia tuntuu niin typerältä ja pieneltä että ei siitä voi äänenkään sanoa ja enkä varmaan muutenkaan pystyisi sanomaan tässä vaiheessa kun ollaan niin vähän tavattu. Nyt viimeksi sitten yritin itse kävellä jotenkin supernopeasti jotta ...