Siipiä vaille

Tänään terapiassa terapeutti esitti että jos ensi vuonna uskaltautuisin psykofyysiseen fysioterapiaan. En ole koko aikana kyennyt mihinkään keholliseen harjoitukseen ja nytkin pelkkä ajatus tuosta saa pelon kasvamaan todella korkealle. Kauhistuttaa...  Lisäksi terapiassa sovittiin lääkärintapaamisaika. Edellisestä kerrasta onkin 1.5 vuotta kun silloinen psykiatri jäi äitiyslomalle. Toisaalta pelottaa sekin koska se voi sanoa että en etene tarpeeksi ja olen toivoton ja siihen loppuu tämä tarina. Toisaalta tämä lääkäri on kuitenkin tämä sama, 1.5 v takainen ja kuulemma on ymmärtäväinen sen suhteen että tällaiset asiat ei ole nopeita ja vievät aikaa. Mutta niin iso valta niillä on että jos lääkäri toteaa että terapiaa ei kannata jatkaa niin terapeutti ei sille mitään voi vaan on noudatettava sitä määräystä. Siitäkin huolimatta että terapeutti on se joka minut aina näkee ja lääkäriä näen harvakseltaan. Terapeuttihan on sitä mieltä että ensi vuosi vielä olisi tätä traumaterapiaa el...

Kävin treffeillä jotka olivat katastrofi. Nyt löytyi toinen (ihan uppo-outo ihminen) joka sai minut itkemään. Ja olipa niin kauhia taistelu etten itkenyt jo ravintolassa. Oli ihan pakko lopettaa ne treffit siihen paikkaan kun tuntui että en enää kykene taistelemaan itkua vastaan. Eikä tyyppi mitenkään ilkeä tms. ollut. Se oli vain  kuin höyryjuna joka tuli mielipiteineen päälle kuin yleinen syyttäjä. Sanoikin että hänellä vahvat mielipiteet. Että ei näe hyötyä sanoa "ai niinkö" kun on oikeassa.  Aika nopeasti tajusin livenä että tämä tyyppi herättää minussa ihan kauheasti negatiivisia tunteita. Yritin pitää keskustelun keveänä. Mutta tosi nopeasti se tyyppi kyseenalaisti minunkin tuntemuksiani. Se että toisen mielipiteet ei ollenkaan kiinnosta eikä kykene astumaan kenenkään toisen saappaisiin edes sen toisen omissa tuntemuksissa. Se oli ihan kamalaa, miten joku voi olla niin itsekeskeinen ettei osaa ollenkaan ottaa muita huomioon. Ja sit jotenkin on ylpeä siitä että ...

Fanituksen uusi aste ;)  Näin unta että seurustelin Marilyn Mansonin kanssa ja olin hiton onnellinen. Unessa Marilyn (Brian) oli oikeastaan syntyjään suomalainen. Unessa oli jotain biletystä ja huumeita mutta minä olin onnellinen.  Edelleen olen ihmeissäni että mikä Marilynissa oikein iski niin moneen osaani että fanitus on tätä luokkaa, enpä ole ennen kokenut... Ainakin tämän kautta koen monenlaisia tunteita :D

Huomasin tänään terapiassa että kun puhuttiin sisäisten äänien hallinnasta ja ahdistus kasvoi ja kasvoi niin jossain vaiheessa se katosi usvaverhon taakse. Tämä toi sen että silmiinkin tuli sellainen utuverho, ihan kuin katsoisi tosi likaisten lasien läpi. Eikä katsetta voi oikein kohdistaa vaan jotenkin tavallaan silmät seisoo päässä. Jotenkin ymmärtää että se ahdistus on edelleen mutta jotenkin ei kuitenkaan minussa vaan vähän minun ulkopuolella. Sitten kun terapeutti pyysi rentouttamaan hartiat ja kohdistamaan katseen johonkin, se ahdistus jotenkin "hyppäsi" takaisin minuun kun yritin kohdistaa katsetta, silmistä katosi se sumuverho ja ahdistus tuli taas takaisin satanolla lasissa. Siinä sain sanottua että ahdistaa hitosti. Olen aikaisemminkin huomannut että toisinaan juurikin silmiin tulee "sumuverho" eikä edes pysty kohdistamaan katsetta johonkin koska kaikki on sumua vaikka yrittää terästää katsetta.  Nyt jotenkin huomasin tuon että silloin ahdistus m...

Ainiin ja siitä turvallisuuden tunteesta. Tarkkailin itseäni nyt käydessäni kotikylässäni ja huomasin että samaa jännitystä kehossa on myös äidin ja siskon luona kuin tietenkin exänkin luona. Toisaalta exä on edelleen se joka saa minussa tunteita aikaan. Toissa kerralla tuli vähän riitaa niin purskahdin itkuun mikä ärsyttää kyllä siinä tilanteessa suunnattomasti koska hän on ainoa ihminen jonka edessä EN halua itkeä! Ja kun muualla joskus toivoisin kykeneväni itkemään niin ei sitten millään.  Ja sama jännitys hartioissa (ja leuoissakin edelleen) on usein myös silloin kun olen vain itseni seurassa. 

Nyt terapiassa mietitään tunteita ja sitä miten oppisin tuntemaan ja tunnistamaan tunteita. Terapeutti oli ollut jossain koulutuksessa jossa oli sanottu että jotta ihminen pystyy tuntemaan tunteen, hänellä pitää olla turvallinen olo. Nyt sitten yritetään keskittyä siihen että saisin sen turvallisen olon terapiassa. Tämähän ei ole varsinaisesti järjestä kiinni, eli en koe järjen kautta että esim terapiassa pitäisi olla koko ajan varuillaan ja valmiina johonkin pakokeinoon. Mutta kehoni on toista mieltä ja olen yhä edelleen kireänä kuin viulunkieli terapiassa ja muualla "ihmisten" kanssa. Nyt terapeuttini suurinpiirtein 5 min välein muistuttaa rentouttamaan hartiat, hengittelemään rauhallisesti koska kuulemma jos keho on rauhalllinen, muu tulee perässä. Kyllä se näköjään toimii vaikkakin vain hetkeksi. Mutta toisaalta aina kun terapeutti kysyy, mitä NYT huomaat kehossa, onko jännityksiä, miten syke jne. niin samantien syke nousee ja paniikki alkaa kerääntyä. Jostain syystä...