Siipiä vaille

Eilen oli aika hyvä päivä, välähdykset pysyi enimmäkseen poissa ja sain jopa hengitysharjoituksen avulla ahdistustakin työpäivän aikana lievitettyä. Noista traumoista... Jotenkin kummallista että minulla meni toista vuotta ennenkuin pystyin hyväksymään että minä olen traumatisoitunut matkan varrella, terapeuttini kun puhui traumoistani traumoina, minä panin mielessäni hanttiin. Ajattelin että PÖH, minä en ole mikään traumatisoitunut, että terapeutti liioittelee, enkä pystynyt mielessäni mitenkään liittämään sanaa trauma itseeni. Nyt pikkuhiljaa alan sisäistämään sen että on tapahtunut paljon asioita, jotka ovat vaikuttaneet elämäni laatuun. Olen vain kuvitellut että olen kaiken ohittanut nätisti mutta ne ovatkin taustalla vaikuttaneet paljon tekemisiini ja valintoihini.   Toinen sana jota en voinut millään hyväksyä elämääni oli perheväkivalta. Selitin sen tyhjäksi sillä että perheväkivalta on sitä kun toinen hakataan sairaalakuntoon. Minun kohdallanihan se oli "vain"...

Tänään taas oltu menneissä... Huh huh, mutta eka kerran itkin hetken aikaa... Luulin jo että olen kadottanut kyvyn itkeä pahaa oloa. Turhautuneisuutta ja pelkoa avioliitossani itkin monestikin mutta en niiden asioiden vuoksi mitä minulle on tapahtunut.   Sain muististani uutta tietoa 20 vuotta vanhasta traumastani, muistin silloisesta sairaalareissusta jotain mikä sitten toi sen itkunkin. Ja lisäksi tänään pystyin vaikealla hetkellä käyttämään harjoiteltua ahdistuksen hallintamenetelmää. On kuulemma edistystä että alkaa muistamaan asioita koska silloin on edistynyt niin paljon että mieli uskaltaa tuoda tietoisuuteen täysin unohdettujakin asioita mutta ei se kyllä nyt siltä tunnu, tuntuu että olisi helpompaa olla muistamatta, teeskennellä että mitään ei ole tapahtunut   Tällä hetkellä vaikeimpia on nämä hetket kun olen yksin kotona (lapset isällään) , silloin kaikki menneisyyden haamut tulee ja vie mukanaan. Joskus tuntuu että niitä on liian paljon vaikka terapeuttini ...

Tänään oli terapiapäivä... En sitten kuitenkaan jäänyt sairaalaan, olo oli sen verran parempi kuin eilen :-) Nyt ei käyty varsinaisesti mitään asiaa läpi, enimmäkseen harjoiteltiin tietoista läsnäoloa. Opin taas pari uutta konstia joita harjoittelemalla oppisin hallitsemaan ahdistuksiani. Toinen oli hengitykseen keskittyvä harjoitus ja toinen sellainen rentoutus/hengitysharjoitus.   Noiden lisäksi minun pitäisi opetella ottamaan "välähdykset"/muistikuvat oikein vastaan. Eli olla tulkitsematta niitä itselle vahingollisella tavalla. Esim. kertomastani välähdyksistä tulkintani on että minussa on ollut jo lapsena jotain vikaa kun minun pitäisi oppia että se jos joku tekee/on tehnyt minulle jotain pahaa, se ei olekaan minun vika... Siinäpä haastetta.   Mutta minua ahdistaa suunnattomasti se että minulle tulee noita muistikuvia kokonaan uusistakin tilanteista, ihan kuin entisissä ei olisi tarpeeksi.... Joskus toivottavasti kykenen kertomaan noista "entisistäkin" ...

Tänään taas uusi "välähdys", hitsiläinen, ei näitä jaksa enään. Näin viime yönä unta ja kun muistin sen unen, sain välähdyksen... En osaa sijoittaa sitä mihinkään, en tiedä kuka se toinen siinä on ja se kestää taas vain muutaman sekunnin. En tiedä minkä ikäinen siinä olen tai missä se tapahtuu... Mutta se välähdys on saanut minut voimaan pahoin, yökkäilen aina kun se tulee mieleen. Tänään myös päätin että huomenna kun menen terapiaan, tahdon HETI sairaslomaa, en jaksa kulkea töissä (ja sitä paitsi nämä välähdykset tulee aina töissä) ja samalla vaadin että saan jäädä sairaalaan. En kestä olla kotona. Viimeksi terapeutti sanoi että tämä "olotila" on "hyvä" merkki, että jotain tärkeää on tulossa esiin mutta ei tämä tunnu ollenkaan hyvältä.   Joskus mietin että kun osaisi ottaa sen verran lääkkeitä että menisi hetkeksi tyrmään, saisi lomaa ajatuksilta. En halua kuolla mutta en elääkään.

Tänään olen ollut taas hirveän väsynyt, olen alkanut todella harkitsemaan sairaalahoitoa… Vaikka en tiedä kuinka siellä voidaan tätä ahdistusta poistaa/vähentää. Pitääkin kysyä terapeutilta että mitä etua/hyötyä olisi jos menisin sairaalaan, kuinka ne siellä voisivat auttaa enemmän kuin terapeuttini. Nyt vain tuntuu siltä että ei tästä toivu ikinä, en selviä, joka minuutti on taistelua. Joskus mietin että ei olisi saanut erota… Kaikki olisi näennäisesti hyvin… Menneisyyden haamut pysyisi poissa… Toisaalta tiedän kyllä että kaikki noi haamut vaikutti minun elämään vaikka en sitä tajunnut mutta ne pysyi pinnan alla koska ei ollut voimia/keinoja käsitellä niitä liitossa ollessani kun kaikki voimat meni ”varpaillaan” elämiseen mustasukkaisen, alistajan rinnalla.

Tänään on taas mennyt ahdistuksen ja takautumien vallassa. Päivällä taas makasin ahdistuksen vallassa sängyssä kun keskimmäinen poika tuli kysyyn mitä teen, sanoin ottavani torkut. Siihen poika että aina sinä nukut! Niinpä, ihan oikeassa taitaa olla... Vapaa-ajasta taitaa 90 % mennä sängyssä. On mennyt jo puolitoista vuotta enemmän tai vähemmän. Töissä kyllä käyn mutta sitten kotona meneekin maatessa... Viimeksi olen siivonnut kunnolla jouluksi, sen jälkeen pakollisia sieltä täältä siistimisiä. Noi takautumat on sitten ihmeellisiä... Yhdestäkin jutusta on aikaa 25 vuotta ja olin sen täysin unohtanut, siis ihan kokonaan. Viime vuoden puolella yksi laulu toi välähdyksiä siitä asiasta. Kolme hyvin lyhyttä muutaman sekunnin kestoista välähdystä. Ja viime viikolla siihen tuli uusi välähdys. Näinkö jokin vaikea asia "täydentyy", kuva kerrallaan??? Koko kuva on vielä hyvin, hyvin epäselvä mutta jotain hajua on... Terapeuttini sanoi että kun ihmisen mieli ei kykene jotain käsitt...

Terapiassa on kuljettu mielenterveystoimistossa reilun kaksi vuotta. Tällä hetkellä on tosi vaikea jakso menossa. Sain viime viikolla niin pahan ahdistuskohtauksen että lähdin sairaalaan kun en kotona kestänyt. Sairaalassa vietin kaksi yötä... Kotona edelleen olo on ahdistunut erilaisten mielikuvien ja takautumien vuoksi. Tällä hetkellä minulla pyörii useita takautumia päässäni useista eri asioista sikin sokin ja saattaa mennä tunteja että makaan sängyssä ahdistuksen ja takautumien vallassa. Terapiassa on harjoiteltu tietoista läsnäoloa, joka onnistuessaan pitäisi minut tässä hetkessä eikä heittäisi menneisyyteen mutta sekin taito on niin alkutekijöissä että ei tahdo vielä oikein onnistua kuin hetkittäin. Näiden vuoksi päätinkin kokeilla tunteiden/asioiden purkamista näin kirjallisesti ja samalla voisin jakaa kokemuksiani muidenkin kanssa :-)

Eli erosin miehestäni 06 mutta eka kerran (ääneen) sanoin sanan avioero jo 05. Silloin kuitenkin siirryttiin jatkoajalle ja kumpikin meni terapeutille puhumaan ongelmistaan (kumpikin omilla). Ero siirtyi osittain sen vuoksi kun mies aikoi tehdä itsemurhan jos erotaan, niinpä kokeilimme ulkopuolista apua suhteen pelastamiseen. Lopulta kuitenkin ero tuli ja siitä alkoi sitten tuskainen matka itsetutkisteluun. Eron aikoihin jäin myös sairaslomalle posttraumaattisen stressireaktion vuoksi ja sairastuin masennukseen. Sairaslomaa kesti 2 ½ kuukautta ja sinä aikana katsottiin lääkitystä myös kohilleen. Terapia jatkui viikoittain myös eron jälkeen

Olen 35-vuotias. Olen syntynyt ja kasvanut pohjoisessa. Vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Muutin äitini mukana äidin synnyinkuntaan. Äitini löysi uuden miehen kun olin yläasteella ja muutimme hänen luokseen. Tapasin lasteni isän ollessani 15-vuotias, seurustelemaan vakituisesti aloimme siitä vuoden kuluttua. Mieheni oli minua 13 vuotta vanhempi. Ekan lapsemme sain 17-vuotiaana. Myöhemmin syntyi vielä kaksi lasta ja sain myös kaksi keskenmenoa. Avioon menimme -93 ja erosimme 06. Eron myötä alkoikin sitten tuskainen taival kun matkan varrella olin hukannut oman itseni. Tällä hetkellä matka on ihan alussa ja eteneminen on haparoivaa poukkoilua sinne tänne