Siipiä vaille

Terapiassa on yritetty nyt jonku kerran tehdä rajaharjoitusta,  enkä millään ymmärrä miksi tähän reagoiminen on niin voimakasta ja estää täysin harjoituksen tekemisen. Jopa niin voimakas että kun kotonakin vaikka vaan yritän mielikuvissa ajatella harjoituksen tekemistä ja varsinkin sanan ”EI” sanomista niin samantien on hirveä paniikki, ahdistus, hätä ja pakokauhu. En pysty edes kotona YKSIN siihen että sanoisin sen siinä mielessä ääneen. Pystyn kyllä muissa asioissa ja tilanteissa mutta en siinä mielessä että pitäisi rajat pitää. Tai jos ajattelenkaan mielikuvissa että esim. käsin tekisin vastaavan eleen niin ihan sama, kauhea pakokauhu ja ahdistus pelkästä ajatuksesta että yksinkään tekisin nii.  Kovasti koitin miettiä että olenko koskaan saanut sanottua sitä sanaa itse tilanteessa niin en muista että olisin koskaan kyennyt. Siksi kai jossain vaiheessa olen miettinyt sitä että onko raiskaus raiskaus jos siinä tilanteessa ei ilmaise tahtoaan tai tahtomattomuuttaan... Eik...

Kävin täällä uudessa kotipaikassani ekaa kertaa elokuvissa viikko sitten. Olin ostanut lipun ennakkoon netistä. Menin odottamaan salin ulkopuolelle. Sitten näin yhden teiniajan raiskaajistani, ja lamaannuin. Järkytyin jo yksin siitä että hän oli täällä minun uudessä kotipaikassani vaikka asuu siinä entisessä kotikunnassani. Tottakai sieltä lähes kaikki ovat käyneet täällä koska tämä on lähin kaupunki.  Mutta siinä hän oli (vaimonsa kanssa) hän jonka olen nähnyt usein paikallislehden sivuilla mutta en livenä vuosikymmeniin. Olin paniikissa ja päätin että en mene kyllä saliin jos hekin tulevat sinne. Hetken oli tunne että alan itkemään ja käänsin itseni poispäin jo senkin vuoksi että pelkäsin miehen huomaavan minut ja ehkä peräti tunnistavan. Onneksi he kuitenkin olivat ilmeisesti tulossa jostain elokuvasalista ja lähtivät pois. Tämä kuitenkin toi mieleen sen että kuinka kauan nämä asiat vaikuttavat!! Järjellä tiedän että minun  ei pitäisi kääntää päätä, minun ei pitäisi hä...

Minulla on ollut nyt parin viikon sisään muutaman kerran sellainen "kohtaus". Eli tuli ykskaks sellainen salamaniskutuntemus, sellainen että hetken aikaa tunsin että tämä "osajuttu" on ihan oikeasti totta. Sitä ei kestänyt kuin lyhyen aikaa (20-30 sekunttia) mutta olipa voimakas. Siis tuntui että veret katosi kokonaan ja hetken oli täysin kirkasta ja selkeää, ilman epäilyksenhäiventä tiesin ja tunsin. Tiedän kyllä järjellisesti että tämä osajuttu on oltava totta ja kaikkien " todisteiden" valossa onkin mutta silti se on jotenkin tosi utuinen ja epäselvä ja välissä täysin epävarmakin. No nyt noita hetken väläyksiä on ollut jo useampi, eilen viimeksi kesken työpäivän. Sen lyhyen hetken sitä vain jotenkin aistii ja tietää että totta se on, näin asia on. Mutta sitä en ymmärrä että miksi se tunne ei jää ja miksi käy niin lyhyesti edes olemassa. Sen jälkeen jää sitten joksikin aikaa jotenkin todella hämmentynyt olo, jotenkin epätodellinen ja väsynytkin. ja vaik...