Siipiä vaille

Tiedän että minun pitäisi olla kärsivällinen ja jaksaa ja jaksaa odottaa ja uskoa… Mutta luen yhdestä ja toisesta blogista kuinka todella traumatisoituneet ihmiset ovat löytäneet onnen, ovat löytäneet seksuaalisuutensa ja ovat onnellisia ja se, vaikka oikeasti ja aidosti olen myös tosi iloinen heidän puolestaan, niin se saa minun oloni entistä surkeammaksi. Jotenkin tuntuu että sitä mukaa kun nämä ihmiset löytävät onnen niin minä itse menen yhä kauemmas omastani. Enkä pysty estämään sitä epätoivoista ajatusta että omalla kohdallani sellaista ei koskaan tapahtuisi. Yritän ”teeskennellä” että minä selviän ilmankin, uskotella että sinkkuna on ihan hyvä, enkä välttämättä tarvitse mitään suhdetta, pärjään näinkin. Mutta on oltava rehellinen, minä EN jaksaisi odottaa, minäkin haluan kokea sen mistä saan lukea toisten blogeista tai näen ympärilläni. Minäkin haluan jo oman osuuteni. Tämä tuntuu jatketulta rangaistukselta ja mietinkin että kuinka pitkän tuomion olenkaan saanut, en kai elinkauti...

Nyt on ollut enemmän tasaisen paksua. Minulla menee tasaisesti jos/kun olen vain. Käyn töissä ja olen muuten kotosalla. Kun en yritä rakentaa/hakea minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Sinkkuna olossa on hirveästi sellaisia puolia joista pidän. Yksin tekee kaikki päätökset, ei ole tilivelvollinen kenellekään, ei tarvitse ”jakaa” asioitaan, selittää olojaan tai tekemisiä tai tekemättömyyksiään. Ei tarvitse yrittää enempää kuin mihin pystyy. MUTTA samat asiat ovat myös sinkkuuden huonoja puolia… Ei ole ketään kenen kanssa jakaa pahaa oloaan, ei ketään kenen kanssa pähkäillä miten saa rahat riittämään, ei voi jakaa hyviä ajatuksia jne. Silloin tulee todella yksinäinen olo. Tuntuu välissä että on maailman ainoa ihminen ja yksin vastuussa KAIKESTA. En tiedä, joku masennuskausi on vissiin taas iskemässä kun tuntuu että hartiat ei jaksa taas kantaa kaikkea vastuuta mitä niille on asetettu. Ja mun hartiat ovat myös oikeasti prakaamassa, hirveä jumitus lapaluiden välissä, buranaa menee jott...