Puhuttiin terapiassa tuosta edellisen kerran reaktiostani ja siitä miten voisin opetella ottamaan positiivista palautetta vastaan itseltäni ja muilta.
Kotona pohdinta jatkui... Positiivisen kuuleminen tai jopa itselleen sanominen on tosi pelottava ajatus, siinä on takana, ainakin osin, mielihyvän tunteen pelko. Ajatus että joku sanoisi minusta jotain kivaa ja se aiheuttaisi jotain mielihyvän tunnetta, tai jotain hyvän tunnetta, on todella ahdistava ja pelottava ajatus. Sama on ylpeyden kanssa, sen että tuntisi jostain asiasta (minkä itse tehnyt tms.) ylpeyttä, on pelottava ja ahdistava. Miten voi olla että mielihyvän ja ylpeyden tunteet ovat pelottavampia kuin negatiiviset kuten ahdistus ja itseinho.
Yritän kovasti ponnistella että miksi? Yksi mikä jotenkin häivähtää on se että jos jostain tuntee jotain hyvää, sitä alkaa janoamaan lisää ja sitten syntyy riippuvuus ja jos sitä ei saakkaan enää niin se on vielä inhottavampaa.
Sehän ei päde itsekehuun koska sehän ei lopu jos ei sitä itse lopeta mutta mieleen häivähti ajatus että jos itseään kovin alkaisi kehumaan, tulee varomattomaksi ja tekee useammin sellaista mikä taas kasvattaa hetkellistä häpeää kestämättömäksi. Pitää olla koko ajan varovainen että se häpeä pysyisi niin sanotusti siedettävänä mm.
Ja liityy siihen positiiviseen huomioon myös sitä häpeää, varsinkin jos kyse on ulkonäöstä eikä tekemisistä, häpeä että on tullut "nähdyksi/huomioiduksi".
Kommentit
Lähetä kommentti