Taaperoelämää

Terapiataukoa taas kuukausi. Nyt kyllä työni vuoksi koska meillä alkaa kiireisin aika vuodesta ja saattaa työpäivät venyä kellon ympäri. Seuraava tapaaminen ensi vuonna. 

Tykkään kyllä hirmuisesti nykyisestä terapeutistani. Yksi mikä on ihanaa, niin on hänen suoraan puhuminen. Ja toinen se että hän ei puske minua väkisten ahdistukseen vaan päinvastoin, pyritään puhumaan asioista koko ajan sietoikkunan raameissa.

Nyt ollaan aina toisinaan käsitelty minun osiani joka on minulle tosi vaikeaa koska yksi osani on hyvin vahvasti sitä mieltä että koko juttu on huuhaata ja jopa ärsyyntyy terpalle siitä että sekin ylläpitää tuollaista sontaa. Nyt ollaan yritetty saada minun taapero-osalle parempia olosuhteita. Hänhän on edelleen kellarissa äänieristetyssä lasikopissa pelkässä vaipassaan.  (En muista olenko siitä täällä mitään maininnut... mutta ekalle terpalle kerroin tästä lokakuussa 2011). Olen kyennyt jo pikkuisen parantamaan tämän taaperon oloja ja saanut hänelle yöpuvun päälle sekä peiton ja tyynyn lasikoppiin. Lisäksi hän on saanut sinne maitopullon ja pehmolelun. 

Minulla on myös terapiassa vähentyneet aika huimasti ns. "poissaolokohtaukset" ja silloinkin kun niitä on, ne menee ohi nopeasti. Viime kuussa oli lääkärin tapaaminen (silloin mukana on aina myös terapeutti) ja sain siellä taas tuon kohtauksen... Se on vain tosi inhottavaa ja jälkeenpäin tuli todella nolo olo. Sitten myös sekin tuntui kummalle kun terapeutti ja lääkäri keskustelivat kohtaukseni aikana minusta kuin en olisi paikalla. Noiden kohtausten aikana minä kuulen kyllä mutta en kykene itse puhumaan tai toimimaan, olen kuin halvaantunut. Pahimmillaan kohtaus on saattanut kestää noin puoli tuntia (eka terapiassa). Arjessa noita saattaa tulla jossain sosiaalisessa tilanteessa mutta olen aina selvinnyt niistä niin ettei kukaan ole huomannut (tai ainakaan maininnut). Onneksi arjessa tulee tosi harvoin. Yleensä niitä tulee kun terapiassa käsitellään jotain todella vaikeaa aihetta tms.