Diagnoosiksi on varmistumassa dissosiaatiohäiriö mutta nyt hiukan arvotaan onko se sekundaarinen vai tertiäärinen, minun oma arvioni oli että se on toi sekundaarinen. En tiedä tuleeko muita diagnooseja koska oireet täyttävät monen muunkin diagnoosin kriteerit mutta todennäköisesti ovat eri persoonanosien omia oireita.
Nämä kaksi viikkoa ovat olleet rankat koska lähes joka päivä on ollut joku testi tai kysely ja yleensä vielä kaksi per päivä. Ja noi testit ja kyselyt tuovat ikäviä tunteita pintaan. Lisäksi tämä osastoelämä vieraine ihmisineen ahdistaa todella paljon. Onneksi edelleen saan olla yhden hengen huoneessa. Minulla on kaksi omahoitajaa jotka ovat erikoistuneet traumoihin ja dissosiaatiohäiriöhin. Toinen on mies ja toinen nainen. Jotenkin kuullessani ekaa kertaa tästä ajattelin että miten ihmeessä voin MIEHEN kanssa puhua yhtään mistään... Mutta ällistyttävää kyllä voin puhua aika monestakin asiasta.
Osastolla on rankkaa myös tietenkin se että tämä on suljettu osasto ja muutenkin säännöt ovat sellaisia että lähes joka asiaa pitää pyytää hoitajilta (lääkkeitä, kannettavaa, puhelimen laturia, lompakkoa, ulos pääsyä). Ymmärrän että se on turvallisuuden takia mutta minulle tuo pyytäminen on erikoisen vaikeaa. Varsinkin eka viikkona en vain kehdannut "jatkuvasti" vaivata hoitajia ja niin jäi pyytämättä mm. päänsärkylääkettä, ahdistuslääkettä, ulospääsemistä. Mutta nyt tällä viikolla olen jo sisäistänyt sen että hoitajia saa vaivata. Toinen "sääntö" mikä vaivaa minua vieläkin on se että hoitajat öisin käyvät huoneen ovella monta kertaa, eli siis aukaisevat oven ja katsovat sisään. Ja hoitaja saattaa olla mieskin. Minä aika usein herään siihen (2-4 kertaa yössä) ja kuulen yleensä heti hengityksestä tai askeleista että onko ovella mies vai nainen. Kertaakaan en ole uskaltanut ilmaista heräänneeni ääniin vaan leikin nukkuvaa. Mutta tuo on tosi ärsyttävää.
Psykologin tekemissä "älykkyystesteissä" sain todella itseäni yllättävän tiedon eli että olen kognitiivisessa älykkyydessä reilusti keskitasoa korkeammalla, en muista oliko se jotain 15 % parhaimmistossa vai miten... Ja kun testejä tehdessäni omasta mielestäni ne meni ihan metsään ja olin vielä niin ahdistunut ja jännittynyt että aivoni tuntuivat hitaammilta kuin yleensä. Päättelykykyni on kuulemma erinomainen ja olen vieläpä nopea siinä. Tämä tulos oli järkytys jopa niin paljon että minä joka en juuri koskaan itke, aloin itkemään huoneeseen päästyäni tulosta. Koska jotenkin en vain voi sulattaa sitä että kun oma huonous ja tyhmyys ovat olleet aina minussa kuin pysyvä luonteenpiirteen ominaisuus, en ole koskaan niitä juurikaan kyseenalaistanut, niin tuntuu jotenkin järkyttävältä että joku väittää minun "omaa" ominaisuuttani vääräksi (vähän kuin minulle sanottaisiin etten olekaan nainen vaan mies). Edelleen minun on vaikea edes ajatella asiaa enkä voi puhua siitä ääneen... En tiedä, itseänikin hämmentää se että minä joka en juuri itke, itken sitten sitä että joku sanoo minua älykkääksi (ja siis itku ei ollut mistään ilosta)...
No, minun moittiva ääneni palauttaa kyllä heti maanpinnalle ja muistuttaa siitä että tuon älykkyyteni "vastapainoksi" yleistietoni oli keskitasoa heikompaa!!! Ja ihan vain siksi ettei minua kiinnosta maailman meno mitenkään erityisesti, kuuntelen radiosta uutiset ja luen netissä jotain lehtiä joskus. Kai se on kun omassa päässä tapahtuu niin paljon niin ei enää jaksa katsella ympärilleen sillä mielellä.
Ensi viikon olen vielä täällä ja omahoitajien kanssa tehdään erilaisia harjoituksia ja opettelen ahdistuksen hallintaa. Jatko nyt oikeastaan riippuu siitä että mitä vaihtoehtoja on edes olemassa meidän tuppukylässä. Sanoin kyllä että olen valmis kulkemaan 130 km päässä jonkun pysyvän hoitosuhteen vuoksi. Oma lääkärini täällä ottaa myös yhteyttä terapeuttiini ja käy näitä asioita läpi hänen kanssaan ja kertoo mm. miten minun hoitoni hänen käsissään olisi hyvä edetä.
Kommentit
Lähetä kommentti