Siipiä vaille

Hengissä. Onnellinen ja kihloissa. Toukokuussa muutamme virallisesti yhteen mutta käytännössä jo asuttu yhdessä tammikuusta alkaen. Yhteinen eka loma huhtikuussa ja yhteinen kesälomakin. Rakastan häntä ja hän minua. Vietämme kaiken ajan yhdessä ja jos joudumme olemaan erillään yhdenkin yön, hirveä ikävä toista.  Psykofyysinen terapia loppui, kai sen takia kun terapeutin keinot auttaa loppui koska en kyennyt juuri mihinkään keholliseen harjoitukseen.  Traumaterapeutilla olen käynyt kahdesti tän vuoden puolella. Toukokuussa hoitotapaaminen jossa päätetään jatkosta tai tauosta... 

Siis, ei ole aikaa ollut pävittää tätä blogiakaan kun kaikki aika menee hellustamiseen. Ollaan kyllä niin tiiviisti yhdessä. Ja rakastan joka hetkeä hänen kanssaan. On niin vaikea uskoa tätä tunnetta, sitä että olen näin rakastunut, että saan yhtä paljon vastakaikua, koen olevani toiselle ihan yhtä tärkeä kuin hän minulle. Siis sydämeni pyörähtää ympäri ja vatsanpohjasta kutittaa jo pelkästään se kun ajattelen häntä, saati sitten kun näen. Rakastan kosketella häntä, rakastan hänen koskiessaan minua. Jo kädestä pitäminen saa rakkauden väreet ympäri kehoa. Ai että olen niin ONNELLINEN!!

Siis apua! Olen niin rakastunut!! Ja en saa toisesta millään tarpeeksi ja koko ajan ikävä kun ei nähdä. Onneksi tunne on molemmipuolinen. Nyt oltu 3vrk tiiviisti yhdessä, jouluna oltiin erossa ja se oli kamalaa.  Kaikki tuntuu niin oikealta ja luonnolliselta. Suunnittelen kaikkea yhteistä, kuvittelen eläväni tämän ihmisen kanssa elämäni loppuun asti. Olen jopa hylännyt ajatuksen siitä että en koskaan asuisi kenenkään kanssa, voisin hyvinkin kuvitella asuvani hänen kanssaan.  Hiplaan koko ajan toista, pussailen huulet rohtuneiksi. Mikään toisen kosketus ei ahdista, päinvastoin jopa kädestä pitäminen saa vatsan pohjan kutiamaan, kaikki kosketus on niin ihanaa ja saa sähköä kehossa aikaan!  Ja tuntuu että ollaan oltu jo pitkä aika yhdessä vaikka ollaanki oltu vasta kaksi viikkoa!! 

Olen selkeästi laittanut päänkin tauolle terapian loputtua. En ajattele mitään enkä pohdi asioita, kai sen pelossa ettei ole ketään kenen kanssa niitä käsittelee. Toisinaan kuitenkin tulee jotain ja saatan nopeasti ajatella että tästä pitäis kirjoittaa terapeutille mutta heti muistaen että en voikkaan. JOnkun oivalluksenkin sain ekalla taukoviikolla mutta unohdin sen samantien.Aikaisemmin oivalluksia saadessani pohdin niitä paljon sillä mielin että voisin kirjoittaa terapeutille mutta nyt kun en enää voi niin oivalluskin jotenkin unohtuu heti samantien. Muistan sen että ei viimeksikkään mennyt ku vartti niin olin jo unohtanut enkä millään saanut palautettua sitä mieleeni.  Mutta jotain kummaa on sattunut. Olen ollut salaisesti ihastunut yhteen ihmiseen toista vuotta kuvitellen tunteen olleen yksipuolista. No eilen sain tietää että se ei ollutkaan yksipuolista vaan hän on tuntenut samoin lähes yhtä kauan... Saa nähdä mitä tästä tulee... Mutta yön vietimme yhdessä. Tämäkin on nyt pe

Voihan perhana että ahdistaa syödä noita lääkkeitä... Annosta piti nostaa kahteen iltaisin. Mutta yhä edelleen ne ilkkuu joka ilta että "olet sairas" "Päästäsi sairas". Itse ääniin ja ahdistukseen ei ole vielä vaikutusta mutta vasta keskiviikosta syönyt kahta. Uneen kyllä vaikuttaa, ehkä jopa liikaa koska välissä nukun niin syvää unta ja herään siitä syvästä unesta kellon soittoon ja on vaikea kiskoa itseään hereille. Onneksi työaikani seuraavat kolme viikkoa ovat ihan erit kuin normisti. Työt alkaa joko klo 9-30 tai 13 riippuen kumpaan vuoroon menen. Sovittiin että syön nyt ainakin kuukauden tuolla kahdella pillerillä ja sitten jos ei vaikutusta niin lopetetaan ja vaihdetaan. Menin kuin meninkin viimeisellekin käynnille. Taistelua se oli mutta niin vain menin. Terppanihan on sanonut että yleensä kun hänelle tulee asiakas niin aluksi on vaikeaa mutta jossain vaiheessa hän huomaa että potilaan olo helpottuu mutta että minun kohdalla näin ei ole käynyt vaan käynn

No nyt se on (ehkä) loppu (virallisesti viikon päästä) Ei niinkään niinkuin pitäis vaan koska todennäköisesti seuraava eli viimeinen kerta menee niin että en kykene... Tätä kamppailua että pystynkö vikaan kertaa vai en, olen käynyt jo kesätauon loppumisesta alkaen. Välissä voitolla on ollut että en pysty, välissä on tuntunut että kyllä pystyn mutta nyt tänään kun oli ns toiseksi viimeinen kerta niin koko käynnin ajan päässäni oli meteli jossa huudettiin suureen ääneen että ei, ei todellakaan mennä seuraavalla kerralla, että TÄMÄ ON VIIMEINEN KERTA. TÄMÄ ON!! Olen ostanut lahjan ja tehnyt itse kortin ja kun tulin terapiasta kotiin niin samantien tein niille kuoren ja kirjoitin osoitteeN yms ja punnitsin painon. Hyvin selkeästi on tilanne näköjään se että en ole menossa viimeiselle kerralle. 99 % varmuudella koska yritän kuitenkin tsempata siihen että pystyisinkin...  En tiedä miksi se tuntuu vaikealta... Jossain vaiheessa pelkäsin että tunteet tulee esiin tai että romahdan